Kirja: Karhun kainalossa

Jukka Tarkan Karhun kainalossa (2012) kuvaa Suomen luovimista kylmän sodan tyrskyissä Pariisin rauhasta Berliinin muurin murtumiseen.

Suomen säilyminen edes muodollisesti itsenäisenä kylmän sodan kuumimpina vuosina on kohtalon oikku. Neuvostoliitolla ei olisi ollut mitään vaikeuksia Suomen miehittämisessä ja 1960-luvulla länttä ei olisi kiinnostanut pätkääkään Suomen joutuminen Neuvostomiehityksen kohteeksi. Moni olisi pitänyt tätä suorastaan johdonmukaisena. 

Suomi säilyi itsenäisenä, sillä itsenäinen Suomi oli Neuvostoliitolle hyödyllisempi, kuin Moskovan alle pakotettu Suomi. Ensinnäkin Suomi oli Neuvostoliiton näyteikkuna, esimerkki siitä, että demokraattinen ja kapitalistinen valtio saattoi ongelmitta elää ja kukoistaa Neuvostoliiton naapurissa. Tällä yritettiin vakuutella kolmatta maailmaa Neuvostoliiton paremmuudesta. Toisaalta Neuvostoliitto ei halunnut käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan, sillä tämän pelättiin johtavan Ruotsin Nato-jäsenyyteen. Kolmanneksi Neuvostoliitossa toivottiin (ja edistettiin) vallankumouksen kautta tapahtuvaa siirtymää kommunismiin, sillä tätä pidettiin asein pakotettua siirtymää pysyvämpänä ratkaisuna. 

Nämä seikat kuitenkin mahdollistivat Suomelle liikkumatilan, jonka varassa Suomi ryhtyi julistamaan “puolueettomuuttaan”. Aina kun karhu katsoi toisaalle tai nukkui, käytti Suomi tilaisuuttaan hyväksi ja otti askelen kerrallaan länteen.

Sukupolveni on siitä onnellisessa asemassa, että isänmaan nuorallatanssia ei tarvinnut itse olla todistamassa. Samalla ymmärrykseni 1950-1990-lukujen vaikeuksista ja suomettumisesta on ollut ohutta. On ollut helppo kritisoida suomettumista kun on syntynyt Neuvostoliiton kuolinvuonna.

Suomettuminen selittyy sukupolvien kokemusten kautta. Kirjasta saamani yllättävä oivallus oli se, että suomettuminen ei suinkaan alkanut heti sodan jälkeen, vaan vasta 60-luvulta alkaen. Sotaan osallistunut sukupolvi koki kommunismin uhaksi ja suhteet olivat tämän mukaiset. Sen sijaan 1960-luvulta lähtien kommunismi alettiin nähdä yhä enemmän mahdollisuutena. Taistolaisuus ja suomettuminen selittyy sillä, ettei kapitalismin voitto kommunismista vielä 1970-luvulla ollut nähtävillä. Monet merkit osoittivat jopa päinvastaiseen suuntaan.

Nato-jäsenyyden lähestyessä kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Siirtymä Neuvostoliiton etupiiristä Nato-jäseneksi on täpärästi onnistunut saavutus valtiolta, jonka liittyminen esimerkiksi Unescoon nähtiin aikoinaan Kremlissä ongelmalliseksi. Nato-jäsenyys on helppo nähdä pitkän kaaren päätöksenä, missä Suomi viimein pääsee lopullisesti länteen. Tämä tuskin on kuitenkaan tarinan loppu, vaan vanhat ongelmat korvautuvat uusilla. Suomettunut Suomi osasi tasapainoilla Neuvostoliiton kanssa, mikä toi vakautta koko pohjolaan. Taitavalle diplomatialle on varmasti vastaisuudessakin käyttöä, kun Nato-Suomi joutuu tasapainoilemaan autoritäärisen tai katkeroituneen Venäjän kanssa. 

PS
Olen pitänyt Lenin-aiheisia paikannimiä ja Leninin muistomerkkejä suomettumisen jäänteinä ja miljoonien kuolemaan johtaneen ideologian kiiltokuvina. Kirjan luettuani oivalsin Leninin merkityksen Suomelle uudessa valossa. Kuten nykyään, myös 50-luvun lopulla kaikki tiesivät, ettei Lenin antanut Suomelle itsenäisyyttä hyvää hyvyyttään, vaan siirtääkseen Suomi-kysymyksen ratkaisemisen hieman myöhemmäksi. Suomalaiset keksivät kuitenkin myöhemmin korostaa Neuvostojohdolle sitä, että nimenomaan ideologian isä oli antanut Suomelle itsenäisyyden - eikä hän voinut olla väärässä. Vaikka Lenin ei siis myöntänyt itsenäisyyttä vilpittömässä mielessä, muodostui hänestä kuitenkin jälkikäteen Suomen itsenäisyyden takuumies. Kuten Tarkka kirjoittaa “Lenin oli Kremlin saleissa lymyilevä Suomen itsenäisyyden suojelusenkeli”. Tässä valossa Leniniä voi puolestani muistella.

PPS

Varsinaiseksi käytettyjen kirjojen aarreaitaksi on osoittautunut SPR:n kirpputori, käykää siellä!