Kirja: Kuinka yhteiskunnat romahtavat
Parhaita kirjoja ovat ne, joiden jälkeen lukija katsoo maailmaa uudella tavalla. Joseph Tainterin Kuinka yhteiskunnat romahtavat (1988) oli itselleni tuollainen kirja. Kirjan luettuasi et enää usko väitteisiin siitä, että Rooman valtakunta romahti vesiputkista liuenneeseen lyijyyn. Sen sijaan kyse oli hallinnon, kuten oikeastaan kaiken muunkin, pöhöttymisestä.
Nimensä mukaisesti Tainter hahmottelee kirjassaan yleispätevän selityksen yhteiskuntien romahtamiselle. Tainterin väite on, että yhteiskunnat romahtavat, sillä yhteiskunnallisen kehityksen kustannus käy yhä suuremmaksi ja lopulta kannattamattomaksi. Esimerkkitapauksina Tainter käyttää Roomaa, Mayojen korkeakulttuuria ja (Meksikossa vuosina 800-1300 jkr. sijainnutta) Chacon kulttuuria.
Tainterille yhteiskunnat ovat ongelmanratkaisujärjestelmiä, jotka ongelmia ratkaistakseen lisäävät omaa kompleksisuuttaan:
Esimerkiksi elintarviketuotannon lisäämiseksi panostetaan hallintoportaistoon, virkakoneistoon ja maanviljelyslaitoksiin (kuten kasteluverkostoihin). Kasvava hallintoportaisto vaatii lisää maataloustuotteita omiin tarkoituksiinsa, samoin lisäpanostuksia energiaan ja kivennäisten louhintaan. Näin luotua varallisuutta turvaamaan tarvitaan lisää sotilaita, jotka vuorostaan vaativat oman osansa maatalouden tuotosta ja muista voimavaroista. Kun tukiväestöltä (mm. maanviljelijöiltä) otetaan yhä enemmän voimavaroja, on pakon oikeuttamiseksi osoitettava yhä enemmän varoja. Kasvanut kompleksisuus edellyttää erikoistuneita hallinnon työntekijöitä, jotka kuluttavat lisää elintarvikkeita ja varallisuutta. Jotta perusväestön tuottavuutta pidettäisiin yllä, maanviljelykseen panostetaan yhä enemmän ja niin edelleen.
Ennen pitkää yhteiskunnan jäsenet oivaltavat, ettei yhteiskunnassa eläminen ole kannattavaa. Tällöin yhteiskunnat romahtavat, eli alkavat purkautua tai tulevat alttiiksi, jopa vastaanottavaisiksi, ulkopuolisille valloittajille. Esimerkiksi Rooman valtakuntaa loppuaikoina ruokkineista maanviljelijöistä oli käytännössä tullut maaorjia, joille pohjoisen barbaarikuningaskunnat näyttäytyivät houkuttelevina vaihtoehtoina.
Keskeinen oivallus on se, ettei muinaisten yhteiskuntien romahdus ollut ilmestyskirjamainen katastrofi, vaan kansalaisten näkökulmasta oikaisuliike. Romahduksesta voidaan puhua vain arkeologian näkökulmasta, sillä romahduksen jälkeen yhteiskunnan edellytykset panostaa mahtaviin rakennelmiin häviävät. Ehkä osuvampaa olisikin puhua romahduksen sijaan yhteiskuntien purkautumisesta.
Tainterin mukaan yhteiskunnat voivat romahtaa vain valtatyhjiössä. Nyky-yhteiskunnat ovat äärimmäisen komplekseja, mutta ne eivät Tainterin mukaan voi Rooman tai mayojen tapaan romahtaa, sillä jokaista valtiota ympäröi toinen kompleksi valtio. Ainakin kirjan kirjoittamisen aikaan (1988) Tainterin näkemys oli se, että viereinen valtio tai globaali suurvalta alkaisi heti hallita romahduksen läpikäynyttä aluetta. Korjausliike ei siis onnistuisi, vaan yhteiskunnan jäsenet siirtyisivät toisesta kompleksista yhteiskunnasta toiseen.
Tainterin mukaan romahdus voi tapahtua myös imperiumin romahduksena valtioiksi. Valtioromahduksen sijaan kiinnostava nykyajan sovellutus Tainterin väitteelle voisi olla Euroopan unionin kehitys. Olisiko siis Euroopan unionin purkautuminen Tainterin teorian valossa mahdollista, jos unionin ylläpitämisen kustannus kävisi saavutettavia hyötyjä suuremmiksi? Romahdus ei tässäkään tapauksessa tarkoittaisi sitä, että Bryssel ja Strasbourg tuhoutuisivat maan tasalle, vaan unionin jäsenvaltioissa vallalle nousevaa ajatusta siitä, että ilman unionia ne tulevat paremmin toimeen.
Ainakin unioni on käynyt vuosi vuodelta kompleksimmaksi, jos kehitystä vertaa varhaiseen hiili- ja teräsyhteisöön. Toisaalta unionista saavutettu rajahyöty on ainakin toistaiseksi ollut erittäin korkea: kahvipaketin hinnalla per capita olemme saaneet ennätyksellisen pitkän rauhanjakson Euroopassa, talouskasvua ja edullisia kuluttajatuotteita matalien kaupankäynnin kustannusten kautta, matalan inflaation ja uskottavia ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. Unionin romahduksen näkökulmasta keskeistä lieneekin se, miten hyöty hahmotetaan - vai hahmotetaanko sitä.
Unioni ei uskoakseni koskaan valjasta kansalaisistaan Rooman tapaan maaorjiksi, mutta unionista saatavat hyödyt saattavat silti unohtua, varsinkin, kun populistiset voimat vähättelevät EU:n hyötyjä omia valtapyrkimyksiään palvellakseen. Ajoittain tuntuu siltä, että esimerkiksi pitkää rauhanjaksoa Euroopassa pidetään itsestäänselvyytenä, asiana, joka olisi toteutunut ilman unioniakin.
