Kirja: Luiden tie

Tarkoitukseni oli lukea Anne Applebaumin Gulag, mutta kun sitä ei nettiantivariaatista löytynyt, niin virtuaalinen käteni tarttui heräteostoksena Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen samasta aiheesta kirjoittamaan teokseen Luiden tie: Gulagin jäljillä (2019). Kirja on matkakertomuksen muotoon kirjoitettu tietokirja Gulagista, joka mielenkiintoisesta ideasta huolimatta lässähtää tylsäksi ja toisteiseksi raunioiden potkimiseksi tuulisella tundralla.

Kirjassa kuljetaan matka Vienanmeren kanavalta Venäjän kaukoitään erilaisia gulag-kohteita esitellen, mutta viimeistään kirjan puolivälissä kohteet alkavat muistuttaa toisiaan. Matkan sattumukset ovat varmasti olleet jännittäviä Ropposelle ja Sutiselle, mutta ainakaan itselleni ne eivät välittyneet. Pidin kirjan mielenkiintoisimpina osina lainauksia Applebaumin ja Solzhenitsyn gulag-aiheisista teoksista, mitä ei voi pitää itsenäisen tietokirjan suurena ansiona. Miltei 400-sivuisena kirja on nimensä veroinen, ehkä tiivistäminen olisi auttanut.

Kaikesta huolimatta kirjan faktaosiot ovat ansiokkaita ja mielenkiintoisia. Opin muun muassa sen, että gulag-järjestelmä on vanhaa perua ja juontaa jo tsaarin aikaan. Bolsevikit kuitenkin kehittivät gulagista tehokkaan hävityskoneiston, jolla suojeltiin haurasta vallankumousta ja pyrittiin hävittämään epäilyttävät yhteiskuntaluokat, kuten talonpojat, Siperiaan. 

Nykyvenäjä ei ole vaivautunut tekemään tiliä gulagin tai muiden Neuvostoliiton kauhujen kanssa, vaan brändää ne uudelleen nationalismin polttoaineeksi. Kirjan ansioksi on laskettava havainto siitä, että gulagin muistaminen Venäjällä on ollut syklistä. Lännessä usein unohtuu, että Neuvostoliitossa oli Hruštšovin ja Gorbatšov kausilla pyrkimyksiä muistaa gulagin uhreja. Putinin hallinto sen sijaan on kulkenut toiseen suuntaan Stalinia ja Neuvostoliiton mahtia haikaillen - muutamista miljoonista viattomista gulag-uhreista viis.