Kirja: Planetaarinen vaatekaappi
Mitä jos hankkisimme vuodessa korkeintaan seitsemän uutta vaatetta? Tällaisen, monen mielestä radikaalin ehdotuksen tekevät kirjassaan Planetaarinen vaatekaappi Sissi Penttilä ja Aku Varamäki (2024). Ehdotuksen ohella kirja luotaa vaateteollisuuden ja vaatteiden yltiöpäisen kuluttamisen aiheuttamia ongelmia.
Nykymenon ongelmien kuvaus oli masentavaa luettavaa. Vuosittain valmistetaan n. 100 miljardia vaatetta, joista kolmasosa jää myymättä. Suomalainen ostaa vuodessa keskimäärin 38 vaatetta ja jos kaikki planeetan asukkaat seuraisivat esimerkkiämme, tuotettaisiin vaatteita vuodessa kolme kertaa nykyistä enemmän. Puuvillan viljely vie massiiviset pinta-alat ja muovikuidut saastuttavat tuotantomaiden vesistöt. Ilmastopäästöistä vaateteollisuus vastaa 4 prosentin osuudesta, eli suuremmasta osuudesta, kuin usein toimistaan tilille vaadittu lentomatkustus. Pääsääntöisesti vaatteet, usein vähän käytettyinä, loppusijoitetaan epävirallisille kadunvarsikaatopaikoille Afrikkaan, vaikka kuluttaja kuvittelee vieneensä vaatteen “kierrätykseen”. Vähitellen heräävään ympäristötietoisuuteen ja -vaatimuksiin vaateteollisuus vastaa viherpesulla.
Varamäki ja Penttilä siis ehdottavat uusien vaatteiden ostamisen huomattavaa vähentämistä ja vastavuoroisesti vaatteiden laadun parantamista, korjaamista ja ennen kaikkea asenteiden muutosta. Jos ostaisimme vaatteita vain neljänneksen siitä, mitä ostamme nyt, voisi vaatteiden laatuun ja korjauskelpoisuuteen panostaa huomattavasti nykyistä enemmän. Toinen kirjoittajista kertoikin tilanneensa suomalaiselta suunnittelija-ompelijalta mekon, joka maksoi lopulta 2500 euroa. Tämä on toki järjetön summa vaatteesta, mutta hyvällä hoidolla tällaisen vuosia käytettävän vaatteen käyttökerran hinta pysyy kohtuullisena, joka tapauksessa halvempana, kuin kerran tai kertaakaan käytetyn 15 euron H&M-rievun.
Uskon lisäksi kirjassa perustellulla tavalla siihen, että muutos olisi valtiontalouden kannalta positiivinen. Nykyään ostamme läjäpäin bangladeshilaisella lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita, joista maksetaan vain oston yhteydessä verot Suomeen. Jos sen sijaan ostaisimme laadukkaita, osin ehkä jopa Suomessa tuotettuja, vaatteita, joita korjauttaisimme räätälillä tai suutarilla säännöllisesti, loisi vaate- ja korjausteollisuuden käsityöammatti kirjan arvion mukaan kymmeniätuhansia uusia työpaikkoja. Kyseessä olisi siis paljon penätty muutos materian kuluttamisesta kohti kotimaisten palveluiden kuluttamista, sillä kukaan tuskin lähettäisi takkiaan Kiinaan parsittavaksi. Muutosta voisi korjauspalveluiden verohelpotuksin entisestään vauhdittaa.
Planetaarisen vaatekaapin tyyli on tietokirjalle sen verran lennokas, että se lukiessa hieman jopa häiritsi. Jatkuvat been there, done that, tai let’s face it - sutkautukset olivat vaivaannuttavia. Toisaalta kirjan toivottuun kohdeyleisöön tällainen ilmaisu, yhdistettynä lyhyeen sivumäärään ja positiiviseen tyyliin sopii, madaltaen kynnystä ylipäänsä tarttua kirjaan.
Kuten monet muutkin ympäristöongelmat, myös vaatteiden kohdalla ratkaisu löytyy ihmisten asenteista. Voi kun vain voisimme lopettaa sen ihannoinnin, että joka päivälle on oltava uusi asukokonaisuus tai että parsitussa vaatteessa ei voi enää kulkea!
