Kirja: Villi itä
Nykypäivänä tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että suomalaiset vapaaehtoisjoukot noin vain marssivat Venäjän Karjalaan, Suur-Suomi silmissään ja mielessään, vapauttamaan karjalaisia veljeskansoja. Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921 (2019) kuvaa tätä erikoista ajanjaksoa ja Vienan (1918) ja Aunuksen (1919) retkikuntien vaiheita.
Kirjan ehdoton ansio on, että se asettaa heimosodat laajempaan historialliseen kontekstiin ja tällä tavalla antaa selityksen sille, miksi heimosodat ylipäänsä tapahtuivat. Jokaista retkikuntien käymää kahakkaa tai joenylitystä ei kuvata, vaan kirjassa on nimensä mukaisesti kyse heimosodista osana laajempaa Itä-Euroopan murrosta.
Selitys heimosodille löytyy useasta eri tekijästä. Ensinnäkin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen sekasorto, Venäjän sisällissota ja bolsevikkivallan hataruus avasivat mahdollisuuksien ikkunan Vienan ja Aunuksen retkille. Samanaikaisesti vastaitsenäistyneen Suomen valtiovalta oli niin heikko, ettei se käytännössä voinut estää heimosota-aktivistien aikeita. Retket eivät olleet valtiovallan tukemia, mutta eivät suoranaisesti valtiovallan kieltämiäkään. Lisäksi kansallistunne ja seikkailumieli herättivät suuressa joukossa nuoria miehiä innon lähteä “vapauttamaan” veljeskansoja. Sisällissota, mutta myös Viron vapaussota, missä suomalaiset olivat aktiivisia, loivat ajatuksen veljeskansojen vapautumisen vääjäämättömästä kehityskulusta, jonka luonteva jatko-osa Karjalan sotaretket olivat. Suomalaisten sotaretket eivät myöskään olleet eurooppalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia, sillä esimerkiksi saksalaisilla oli käynnissä vastaavia retkiä Baltiassa.
Sotaretkien keskeinen haaste oli se, ettei niin vienan- kuin aunuksenkarjalaisiakaan kiinnostanut Suur-Suomi -projekti. Vienasta suomalaiset heimosoturit ajettiin takaisin kotiin karjalaisten itsensä toimesta ja Aunuksessakin kansannousu jäi toteutumatta. Sieltä puna-armeija saatteli suomalaiset takaisin omalle puolelleen heti, kun muilta kiireiltään sisällissodan muilta rintamilta ehti. Suomalaiset siis tulivat oman kansallistunteensa sokaisemiksi ja kuvittelivat, että Karjalassa jaetaan sama nationalistinen kiihko. Sen sijaan sotaan jo valmiiksi kyllästyneet karjalaiset olivat kiinnostuneita leivästä ja rauhasta, eivät sodasta ja aatteesta.
Kirjan keskeinen opetus oli itselleni se, että sota synnyttää sotaa. Sisällissodan jälkeen syntynyt jääkärimyytti toimi kokonaiselle sukupolvelle kannustimena hankkia kokemus sodasta ja sen myötä jääkäreiden tapaan arvostettu yhteiskunnallinen asema. Maailmansota oli samanaikaisesti synnyttänyt sukupolven, jolle sota oli hyvin tuttua, osalle jopa ainut kuviteltavissa oleva elämäntapa. Eikä kehityskulku päättynyt heimosotiin. Heimosotureiden vuosijuhlapuheissa Sortavalassa vuonna 1934 olivat jo kuultavissa jatkosodan hyökkäysvaiheen enteet.
